Kevään tulo saa aina minut liikkeelle. Energiaa tuntuu kumpuavan jostain talvella tuntemattomasta paikasta, ja niin pölypallot kuin kasvien mullat saavat kyytiä. Belfastista kotiuduttani olen: siivonnut koko kämpän, pessyt ikkunat, vaihtanut kaikkiin kasveihin mullat, laittanut parvekekalusteet paikoilleen, siivonnut vaatekaapin ja vienyt puolet vaatteistani UFF:lle. Olen myös panostanut ulkoiluun ja koiran koulutukseen. Ainut mihin en ole energiaani purkanut on neulominen. Jostain syystä viime viikon pakollinen neuletauko sai aikaan sen, että puikkoihin tarttuminen tuntui jotenkin vastenmieliseltä. Tuntui hölmöltä istua sohvalla kokonainen villapaita sylissä neulomassa kuumissaan, kun ulkona paistaa aurinko ja suonissa virtaa puhdasta kevättä.
Spring always gets me going again. I feel a burst of energy that originates in some unknown place deep inside and I go through the house like a whirlwind. Since I got back from Belfast I have cleaned my whole apartment, washed the windows, hauled out the summer furniture for my balcony, changed the soil and pots of all my plants, cleaned out my wardrobe and given at least half of my clothes to charity. I’ve also concentrated more on being outside and exercising as well as training the Doggie. The only thing that has been left untouched by this energy has been my knitting. For some reason the forced break from knitting last week made the whole thing seem a bit pointless and even a bit unsavoury. It felt stupid to sit on the sofa holding a whole woolen sweater in my lap and knitting while outside the sun is shining and my body is running on pure Spring.
Tämä tunne kesti viikon puoliväliin saakka. Nämä upeat valmistuneet paidat saivat minut häpeämään tapaa, jolla hylkäsin Enidin. Miltei pakottamalla otin neuleen käteeni ja aloitin neulomisen. Ensimmäiset kerrokset tuntuivat tuskaisen pitkiltä (ja niinhän ne ovatkin) ja kirjoneule erityisen hankalalta. Pian huomasin kuitenkin silitteleväni neuletta ja ajattelevani kuinka kaunis se loppujen lopuksi onkaan. Vielä yksi rivi, saanhan huomenna mennä myöhemmin töihin. Vielä tämä väri loppuun. Vielä yksi kerros uutta väriä, vain että näen miltä se näyttää. Oikeastaan voisin neuloa vielä muutaman kerroksen, kun kavennuskerros on niin lähellä. Ja nythän kerrokset ovat huomattavasti lyhyempiä! Jne…
This mood lasted until the middle of the week. I saw this, this and this knitter’s gorgeous sweaters and I was ashamed of myself. Ashamed of the way I had abandoned Enid. I almost had to force myself to pick it up again and start knitting. The first rows were pure agony: so long (and they were) and the fair-isle was so hard. However, soon I found myself petting the fabric and thinking that it’s going to be beautiful after all. Just one more row since I can go to work a bit late tomorrow. I’ll just finish with this color. I’ll knit one row with the new color, just to see how it looks. Actually, a couple of more rows won’t hurt since the decrease row is so close. And now the rows are so much shorter! etc…
Enid tänään.
Enid today.
Ainiin, unohdin aiemmin kertoa, että Belfastin matkan vuoksi tipuin myös Sock Madness- kisasta. Toinen erä alkoi viime torstaina, jolloin olin vielä matkalla enkä päässyt aloittamaan uusien sukkien neulomista. Ja matkalta palattuani huomasin, että kisaparini oli jo saanut oman parinsa valmiiksi. Hieman harmittaa etten selvinnyt kuin ensimmäisestä erästä, mutta toisaalta en olisi mitenkään voinut saada sukkia aloitettua Belfastissa ollessani. Elämä on. Onnea kaikille selvinneille!
Oh, I forgot to mention that I lost the second round of Sock Madness because of my trip to Belfast. The second round began last Thursday while I was still on my trip and unable to begin the socks. And when I got back on Saturday morning, I noticed that my opponent had already finished hers. I’m a bit peeved that I only made it through the first round but on the other hand I never could have finished those socks in time. Sometimes life is like that. Good luck to all who made it!
